EN OSAA ENÄÄ PYSYÄ PAIKOILLANI

Nykyään en oikein osaa enää olla aloillani. Tarvitsen koko ajan tekemistä ja janoan uusia tuulia elämääni. Kuvittelen tietäväni mistä kyseinen tuntemus on peräisin. Ensimmäiset 18 vuotta elämästäni olen asunut samalla pienellä paikkakunnalla nimeltä Mäntyharju. Siellä asuu noin 6 500 ihmistä ja siellä ihmisellä on hyvä olla, vaikka moni uskaltaa väittää toisin…

kalliolla-yksin-1

Nyt olen 23-vuotias ja olen muuttanut 5 vuoden aikana noin 20 kertaa. Olen asunut Mäntyharjulla, Imatralla, Joensuussa, Jyväskylässä, Tampereella (kahdesti) ja tällä hetkellä asun Savonlinnassa. Muutoista osa on tehty kaupunkien sisällä ja välillä on haettu vauhtia vanhasta asuinpaikasta. Muuttoja on joka tapauksessa takana suhteellisen paljon, lyhyessä ajassa.

Suurin osa ihmisistä ”vihaa” muuttamista ja niin todellakin vihasin minäkin, aikoinaan. Mutta en enää. Muuttaminen tuntuu olevan jo osa minua. Rupean kaipaamaan uudessa kaupungissa helposti seuraavaa muuttoa. Muuttaminen tuo mukanaan hirveän määrän kokemuksia ja tietynlaisen vapauden. Varsinkin, jos muutat kaupunkiin mistä et tunne ketään.

snapback-shot-2

Jatkuva muuttaminen kuitenkin jättää kokemusten lisäksi myös jälkiä. Asuessaan vain puolen vuoden ajan paikoillaan, on vaikea luoda pysyviä ihmissuhteita — ainakin minulle. Taas muutto. Ne vähäisetkin ihmissuhteet jäävät hyvin helposti. Niitä on vaikea pitää hengissä. Pidämme yhteyttä liian vähän. Näemme enää harvoin, jos koskaan.

Tuttuja siellä, kavereita täällä, mutta vain niin harvoja todellisia ystäviä. Se painaa minua aina väistämättä, mutta itsehän kuoppaani kaivan. Välillä mietin kuinka mahtavaa olisi hetki pysyä paikoillaan ja rakentaa suhteita. Rakentaa jotain ympärilleni siellä missä olen. Se ei vain tunnu hyvältä, ei oikealta. Ei ainakaan täällä missä nyt asun, eikä myöskään siellä missä olen aikaisemmin asunut.

kalliolla-yksin-2

En sano nykyistä asuntoani kodiksi, koska se ei tunnu siltä. Tämä on vain tilapäinen tila jossa asun, vaikkakin ihan viihtyisä. En tiedä missä tuntisin olevani kotona, mutta aion vielä löytää sen paikan. En tunne kuuluvani tänne. Paikkani on jossain muualla. En tiedä onko se paikka Suomessa, koska tämä maa alkaa hiljalleen olemaan aika tuttu. Se jää nähtäväksi.

snapback-shot-1

Älä käsitä väärin, sillä olen todella onnellinen juuri tässä missä olen. Onnelliseksi ei tee seinät ympärilläsi vaan se, miten haluat niitä katsoa. Mutta kuitenkin todella kaipaan taas sitä vapauden tunnetta, minkä uusi kaupunki, ihmiset ja ilmapiiri saavat aikaan. En pelkää muutosta, koska sillä on aina niin paljon annettavaa.

Siivet selkään.

THE BLOG AWARDS FINLAND 2016

the-blog-awards-finland-2016-matto

Ensikertalaisena paikalla, ilman avecia. En edes tiennyt saako sellaista ottaa mukaan. Ei ainakaan erikseen kutsussa mainittu, joten en vaivannut päätäni sen enempää asialla. Yksin liikkuessa on se hyvä puoli, että et voi turvautua kehenkään ja pääset luomaan suhteita aivan omatoimisesta. Sehän sopi minulle.

En voi sanoa tunteneeni ketään juhlaväestä etukäteen. Tiesin vain muutamia henkilöitä nimeltä ja heidänkin kanssaan vain aikaisemmin pari sanaa vaihtaneena — ei voi sanoa, että olisin ollut kovin vahvoilla mennessäni sinne. Pienen paikkakunnan kasvattina vain Blog Awardsien kuvia katselleena pystyin jo heti sanomaan etten ole aikaisemmin ollut kyseisen mittakaavan juhlissa.  Aluksi mietin: ”Tuleeko tunne joukkoon kuulumattomuudesta.”, koska en oikeastaan tiennyt mitä ylipäänsä odottaa.

the-blog-awards-finland-2016-vieraat

Kävin ostamassa uuden mustan kravatin, valkoisen kauluspaidan ja vyön, koska pukukoodina oli tumma (googletin pukukoodin, sillä en niiden päälle mitään ymmärrä). Toivoin vain, että vanha pukuni mahtuu vielä päälle, jota viimeksi todennäköisesti olen käyttänyt kokonaisuudessaan ylioppilasjuhlissa. Puvuntakki istui ihan hyvin, kunhan ei nostanut käsiä ja housut olivat ihan ok, kunhan ei istunut… Ei auttanut kuin toivoa, että kestävät yhden juhlan ajan. Uutta kokonaista pukua en kuitenkaan viitsinyt lähteä ostamaan.

tbaf-2016-hymy

tbaf-2016-sivusta

Jälleen kerran. ”Pelot” osoittautuivat täysin turhiksi. Koko juhlien ajan löytyi mielenkiintoista juttuseuraa ja puku kesti loppuun asti. Onneksi ei ollut oikeastaan yhtään istumista, koska housut olivat oikeasti todella ahdistavat istuessa. Nautin juhlasta todella paljon. Olivathan ne hienoimmat juhlat joissa olen koskaan ollut, tiesin sen. Sovin kuitenkin joukkoon, se riittää.

Tarjolla oli monenlaista ruokaa ja juomaa. Ruoat olivat ehkä hieman turhan hienoja minun makuuni ja vaikka kyseessä oli buffet niin en kehdannut kuin maistella ruokia — jätetään muillekin jotain. Alkoholia juon nykyään todella harvoin, mutta näissä juhlissa tein poikkeuksen sen suhteen. Jos alkoholia käytän, niin silloin pitää olla sellainen tapahtuma, jolla on jokin isompi merkitys. Laskin Blog Awardsin sellaiseksi. En halua sulkea sitä elämästäni kokonaan pois, vaikka helposti pystyisin. Nuoriahan tässä vielä ollaan.

Kokeilin muutamia drinkkejä huvikseni, koska talo tarjosi kaiken. Siis miksipä ei? Ei todellakaan mitään humalahakuista juomista, pois se minusta. Sivistynyttä nautiskelua.

apple-thyme-pie-drink

Palkintoja jaettiin 15 kappaletta ja luvassa oli myös erilaisia esiintyjiä sekä ilotulitus. Esimerkiksi Alex Mattson soitti mukaansatempaavia soundeja. Ilotulitus sai kuitenkin lähes tulkoon kylmät väreet pintaan. Rakennuksesta himmennettiin valaistus täysin, todella eeppisen musiikin soidessa taustalla. Ilotulitteet ammuttiin viereiseltä terassilta ja niitä pystyi seuraamaan maasta aina taivaalle asti, sillä rakennuksen seinusta ja katto on tehty lasista (arviolta noin 15-25 metriä korkea rakennus). On vaikea pukea sanoiksi sitä fiilistä minkä ilotulitukset saivat aikaan ja tässä tapauksessa kuvat eivät pysty kertomaan paljon mitään. Joka tapauksessa äärettömän hieno esitys ja tunnelma!

tbaf-2016-ilotulitus-2

dressman-hymy

Kannatti ehdottomasti ajaa 350 km tilaisuuden takia. Arvokas kokemus kaikin puolin. Uudet tuttavuuden ovat aina enemmän kuin tervetulleita. Toivottavasti kutsu käy myös ensi vuonna.

Kiitos kaikille!