PELIRIIPPUVUUDESTA EROON — VIRTUAALIMAAILMA

Tämä päivitys on raskasta faktaa menneisyydestäni. Ja, vaikka olen pyöritellyt asiaa mielessäni satoja, ellen tuhansia kertoja sekä käsitellyt sen mielestäni hyvin järkevästi, niin sen syvällisempi ajatteleminen nostaa herkästi kyyneleet silmiin. Aiheena on peliriippuvuus.

Olen kirjoittanut aiheesta ensimmäisen kerran huhtikuussa 2015 ja maininnut siitä ohimennen myös myöhemmin. Kirjoitin aiemmin tekstissäni: Mitä blogimaailma on antanut?, että voisin käsitellä aihetta uudelleen, jos sitä minulta pyydetään. Sitä pyydettiin heti. Tässä rehellinen tarinani peliriippuvuudestani…

macbook-yolla

Peliriippuvuuteni.
Muistan lapsuudessani pelanneeni kaikkia pelikonsoleita. Nintendo 64 ja Playstation 1 ovat minulle hyvin tuttuja. Super Mario ja Crash Bandicoot olivat mukavaa ajanvietettä. Pidin heti virtuaalihahmojen tarjoamasta viihteestä ja siitä, kuinka niitä pystyi pelaamaan kaverien kanssa. Sen aikaiset pelit eivät kuitenkaan olleet mitään grafiikalla juhlimista, eikä peleistä pystytty tekniikan puolesta vielä tekemään kovin moniulotteisia. Pelit saivat silloin aikaan vain hetkellisen huuman.

Konsolipelaaminen ei siis tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta sitten tulivat tietokonepelit ja internet. Ensin tietokoneella pelaaminen oli aivan harmitonta, yksinkertaisten pelien pelaamista (liiku nuolinäppäimillä ja ammu hiiren vasemmasta korvasta). Tekniikan kehittyessä pelaaminen siirtyi internetiin. Keksittiin massiivisia verkkopelejä, joita pelasi jopa miljoonia pelaajia ympäri maailmaa. Käytin jo aiemmin suhteellisen paljon aikaa tietokoneen edessä istumiseen, koska ujolle, pienen paikkakunnan kasvatille se oli helppo ja mielenkiintoinen tapa viettää vapaa-aikaa.

Pelit ovat kiinnostaneet minua aina jossain määrin. Kaikista eniten minua kuitenkin viehättivät rooli- ja seikkailupelit, joissa maailma annettiin kirjaimellisesti käsiisi ja pystyit tekemään lähes mitä tahansa. Niissä sinulle ei annettu mitään tiettyä toimintakaavaa — ”Selviydy checkpointilta toiselle ja hypi laatikoiden yli.” Tylsää. Vapaa pelimaailma pystyi luomaan mahtavan vapauden tunteen. Se oli minulle kaikista merkittävin ja hyvin koukuttava tekijä.

shakkilauta

2004 Blizzard Entertainment julkaisi ensimmäisen osan kaikille tutusta World of Warcraftista (WoW), joka on kuukausimaksullinen verkkoroolipeli. Olin tähän aikaan 12-vuotias ja peli löysi jotain kautta tiensä elämääni. Sitten tätä poikaa vietiin ja kovaa. Aloitin pelaamisen heti julkaisun jälkeen. En osannut aluksi englantia, mutta se ei pelikokemusta haitannut. Azerothin maailma veti minut mukaansa äärettömän nopeasti. Seikkailu, omien valintojen merkitys, valta ja itsensä kehittäminen lumosivat mieleni.

Virtuaalimaailma vei koko ajan enemmän aikaani. Aloitin aikaisin aamulla ja pelasin iltamyöhään. Vuorokaudessa pystyi helposti pelaamaan 12 – 15 tuntia. Nukkumaan mennessä mielessä oli vain se, että mitä tehtäviä teen aamulla virtuaalihahmoillani. Olin koukussa. Olin ärtynyt, jos jostain syystä en pystynyt pelaamaan. Koulu tietenkin väistämättä kärsi siinä ohessa, vaikka keskiarvoni yläasteelta päästessä oli 8,5. Tiedä vain mitä se olisi ollut, jos olisin yhtään keskittynyt koulunkäyntiin…

Vaikka en luonteeltani ole erityisen kilpailuhenkinen niin halusin olla tässä pelissä paras. Ja todellakin voin sanoa olleeni hyvä, pelasin erittäin paljon ja ainoa tavoite ole kehittyä pelaajana. Se oli samalla suurta nautintoa, mutta samalla työtä, koska mietin koulupäivät sitä, kuinka voisin kehittyä pelatessani paremmaksi: ”Missä näppäimessä teleportti olisi kaikkein toimivin ja kuinka saisin Critical % optimaalisimmalle tasolle.” Pelasin Suomen Top-3 killoissa (eli käyttäjäryhmissä). He olivat minulle perhe, vaikka en koskaan tuntenut ketään kuin nimimerkiltä. Olin taitava, olin rikas, minulla oli vaikutusvaltaa ja vapautta. Mitä muuta voi toivoa? Ei siis ole mikään ihme, että viihdyin virtuaalimaailmassa paremmin kuin hyvin.

tunnelmavalot

Minua kiusattiin koulussa paljon pelaamisestani: ”Aaro lentelee vain kaikki päivät lentävillä leijonilla.” Tottahan se oli ja valehtelematta olisin siihen aikaan mieluummin lennellyt niillä leijonilla kuin ollut koulussa. Olin virtuaalimaailmassa varmasti monella tapaa parempi kuin niin sanotussa oikeassa elämässä. Mikä on jälkeenpäin mietittynä todella raadollista, mutta se oli todellisuutta.

Vanhemmat eivät tienneet siitä kuinka paljon oikeasti pelasin. Olen aina viihtynyt suljettujen ovien sisäpuolella tekemässä omia juttujani. Joskus piirtelin huomattavasti, luin ja leikin. Pelasin salaa ja pelasin erittäin paljon. Pelasin yöllä muiden nukkuessa, pelasin aamulla ennen kuin muut heräsivät. He eivät olisi voineet mitenkään tehdä asialle mitään. Keinoja on miljoonia kuinka peitellä asioita…

Pelasin World of Warcraftia noin viiden vuoden ajan. Yhteensä pelattuja tunteja on varmasti yli vuoden verran, jos se edes riittää. Sopii taas hetki miettiä, että mitä muuta sillä vuodella ja ajalla olisi voinutkaan tehdä. Se vain on realiteettia. En voi muuttaa menneisyyttä, enkä edes enää tiedä haluaisinko, koska opin kuitenkin niin valtavasti ja nautin todella siitä matkasta. En kadu mitään.

tietokoneet

Miten loppujen lopuksi pääsin peliriippuvuudesta eroon?
Harva riippuvainen kokee riippuvuutensa ongelmaksi. Ei se sitä ollut minullekaan. Pelaaminen oli siihen aikaan paras tapa viettää aikaa. Kerroin piirtäneeni paljon, erityisesti piirsin lihaksikkaita ihmishahmoja. Niitä esiintyi myös virtuaalimaailman joka kolkassa. Ihastuin lihaksikkuuteen siinä määrin, että halusin sellaiset myös kovasti itselleni. Löysin pitkän harkinnan jälkeen itseni kuntosalilta ja innostuin siitä harrastuksesta heti. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta itsenäisyys ja valinnanvapaus houkuttivat minua myös tässä harrastuksessa. Samalla kiinnostuin kamppailulajeista ja aloin harrastamaan potkunyrkkeilyä. Se oli lopun alkua.

Kuntosali ja kamppailulajit alkoivat kulkea käsikädessä, eikä pelaamiselle jäänyt enää niin paljon aikaa, vaikka edelleen pelasin niin paljon kuin pystyin. Itseasiassa liikunta teki minusta entistä paremman pelaajan, refleksini paranivat ja vireystilani kasvoi. Mutta uudet intressit söivät aikaa pelaamiselta, mikä oli kaikin puolin hyvä asia.

shakki-mustat

Halusin kehittää lihaksistoani sekä kamppailutaitojani ja ne ottivat kokoajan enemmän roolia elämässäni. Olin löytänyt uuden intohimon ja elämäntavan, liikunnan. Olin ollut virtuaalimaailman huipulla jo muutaman vuoden. Omistin jokaisen hahmoluokan mitä pelillä oli tarjottavana ja muistin todennäköisesti kaikki Azerothin maanosat ulkoa. Se maailma alkoi vähitellen toistamaan itseään ja tietoisesti tajusin, etten voi saavuttaa sen suhteen enää paljoa. Mutta olin kuitenkin tehnyt sitä niin kauan, että se oli muuttunut tavaksi. Lähes kaikki ystäväni olivat osallisena pelimaailmaa ja sitä kautta hoidin edelleen suuren osan sosialisoitumisestani.

Liikunta kuitenkin toi myös elämääni uusia ihmisiä, jotka eivät liittyneet mitenkään pelaamiseen. Meillä oli aivan eri puheenaiheet ja se oli myös yksi suuri askel pois päin addiktiostani. Sain muuta puhuttavaa. Sain muuta tekemistä.

Pelaamiseni väheni koko ajan ja liikuin enemmän. Maailmankatsomukseni muuttui sen verran, että päätin kokeilla olla ilman WoWia, annoin peliajan kulua loppuun, enkä enää päässyt tunnuksilleni. Huomasin kaipaavani virtuaalimaailmaa lähes joka päivä. Pidin kuitenkin pitkän tauon tästä pelistä (6 kk), mutta sitten taas ostin lisää peliaikaa. Palasin siihen mistä lähdin. Se ei kuitenkaan enää pystynyt tarjoamaan sitä, mitä joskus siltä sain. Samat kaavat sekä samat kuviot toistuivat uudelleen ja uudelleen. Lopetin nopeasti uudestaan. Paluu entiseen oli kuin viimeinen piste tarinalle. Se kirjan sivu oli viimein nähty kunnolla. Muistan sen tarinan hyvin, enkä enää halua olla osallisena siinä.

pelihiiri

WoWin tilalle tuli muita roolipelejä, mutta mikään ei pystynyt enää tarjoamaan samanlaista viehätystä kuin se pystyi. Peli oli tehty niin hyvin, että sen kanssa on hyvin vaikea lähteä kamppailemaan. Ja olen edelleen sitä mieltä, että se on maailman paras peli. Hyvä, että käytin aikani ennemmin sen parissa kuin autopelejä pelaamalla.

Kuntosalin mukana tuli ajatus jakaa omia kokemuksiaan liikunnasta. Päätin perustaa blogin, joka käsittelee terveellisiä elämäntapoja. Se oli lopullinen kuolinisku pelaamiselle. Aikani ei enää riittänyt sellaiseen tavoitteelliseen pelaamiseen kuin olisin halunnut. Halusinhan olla paras, mutta tällä efortilla en siihen pystynyt, koska halusin myös monipuolisesti perehtyä kuntosali- sekä blogimaailmaan. Keskityin niihin ja pelit jäivät kauas taka-alalle. Uudet harrastukset toivat elämääni samat piirteet kuin pelaaminen, mutta nyt olin itse pääosassa, virtuaalihahmon sijasta. Puin omat seikkailuni sanoiksi ja pystyin hallitsemaan blogiani juuri niin kuin halusin. Se toi vapautta, jota pelaamiselta sain.

pelikone

En koskaan ole puhunut ammattilaisella peliriippuvuudestani. En koskaan ole puhunut edes vanhemmilleni tai ystävilleni peliriippuvuudesta. Se on asia, jonka olen käsitellyt yksin itseni kanssa. Asia jonka purin lopulta myös blogini kautta muille ja se tuntui todella hyvältä, kun sain riippuvuuden puettua sanoiksi. Kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi, vaikka moni nykyään menneisyydestäni tietää. Menneisyyttäni ei pysty lukemaan kasvoiltani. Menneisyys sattui ja sattuu edelleen, mutta se on käsitelty. Eikä siihen enää ole paluuta. Virtuaalimaailman vankeudesta pois pääseminen oli useita vuosia kestävä prosessi.

Askel parempaan suuntaan alkoi yksinkertaisesti uuden mielenkiinnon kohteen myötä, joka antoi muuta ajateltavaa. Minulla se asia sattui olemaan liikunta, mutta yhtä hyvin se voi olla aivan mikä tahansa muukin. Oli se sitten esimerkiksi joku ihminen tai lukeminen, niin sillä ei ole mitään väliä. Pienet säännölliset ajatukset voivat lopulta muuttaa koko maailmankuvan…

tarpeelliset-valineet

Peliriippuvuus vaikuttaa edelleen tänäkin päivänä
Riippuvuus tuskin ikinä päästää täysin otettaan minusta. En ole yli kahteen vuoteen pelannut mitään konsolipeliä tai tietokonepeliä, mutta silti välillä kaihoisasti muistelen aikoja, kun vielä pelasin. Välillä näen myös unia pelaamisesta. Pelaaminen on minulle tavallaan edelleen houkuttava ajatus ja kiusaus. Haluaisin, mutta en silti kuitenkaan haluaisi.

Puhun mielelläni pelaamisesta, varsinkin niistä peleistä, joita olen pelannut ja joissa olin hyvä. Mutta kerron myös, etten ikinä palaa entiseen, ellen saa vuorokauteen 48 tuntia lisää aikaa. Tai ellen sitten vanhana halua taas löytää sille aikaa.

Minua ei voisi rehellisesti vähempää kiinnostaa konsoleilla jääkiekon tai jalkapallon pelaaminen, en halua tehdä sitä edes huvikseni. En halua viettää aikaani katsoen joidenkin pelaavan FIFAa, se on viimeinen asia jota haluan tehdä.

Huomaan kuitenkin nykyään pystyväni rentoutumaan, jos katson jonkun pelaavan entisiä pelejäni kuten WoWia, en kuitenkaan haluaisi itse hypätä näppäimistön ääreen. Koska, jos pelaisin, sen pitäisi olla tavoitteellista. Ajatus siitä on lähestulkoon vastenmielinen, mutta myös edelleen houkuttava. Olen pelaamiseni pelannut, ainakin toistaiseksi.

Played 478 days 18 hours 55 minutes.

MITÄ BLOGIMAAILMA ON ANTANUT? (2 VUOTTA)

Luin läpi aivan ensimmäisen blogipäivitykseni, joka on julkaistu 30.9.2014 ja aloin miettimään sitä, että mitä tämä matka on minulle opettanut. Alun perin aloin kirjoittamaan blogia sen takia, koska minulla ei ollut ketään kenelle olisin voinut puhua intohimostani, eli kuntosalista. Halusin purkaa ajatuksiani edes paperille, kun en niistä voinut ääneen kertoa. Kirjoitin ensimmäisessä päivityksessä myös näin:

Koen olevani huono puhumaan, kertomaan itseeni liittyvistä asioista. Joten on jotenkin helpompi kirjoittaa asioista ihan ajatuksen kanssa. Kirjoittaessani pystyn ajattelemaan ja käsittelemään asioita helpommin, kuin että kertoisin niistä ääneen. Blogi on paikka, jonne kokoan omia ajatuksiani / kokemuksiani itseäni, läheisiäni ja niitä varten joita elämäni kiinnostaa. Ehkä opin blogia kirjoittaessani ilmaisemaan itseäni paremmin.

auringon-nousu

Kirjoitusaiheeni eivät kuitenkaan jääneet ainoastaan intohimoista kirjoittamiseen. Huomasin nopeasti kuinka hyvän olon sain siitä, kun vihdoin sain ajatukset paperille. Aloin kirjoittamaan menneisyyden kokemuksista, sellaisista joista en ollut puhunut kenellekään. Aluksi ne olivat vain tekstejä itseäni varten — se helpotti. En aluksi ajatellut, että julkaisen niitä ikinä, mutta mitä enemmän pyörittelin asioita mielessäni, niin sitä useammin ajatus niiden julkaisemisesta houkutteli. Lopulta päätin julkaista yhden merkittävän päivityksen, jonka takia suuri kivi pyörähti pois sydämeltä (kyseessä peliriippuvuus). En ollut asiasta aikaisemmin puhunut kenellekään, mutta viimein sain asiat itseni kanssa käsiteltyä ja samalla tälle tarinan sivulle viimeisen pisteen.

Mitä olen oppinut? Olen kirjoittanut yhteensä yli 200 blogipäivitystä ja pääsääntöisesti olen pysynyt siinä aiheessa kuin ensiksi pitikin. Tämä kahden vuoden matka on jo opettanut minulle enemmän kuin ikinä olisin osannut arvata. Olen löytänyt itsestäni paljon tunteita (tunteellisen puolen), ajatuksia ja ideoita. Olen haastanut itseäni tavoilla, joita en olisi koskaan osannut kuvitella. Olen tutustunut uusiin mahtaviin ihmisiin, oppinut merkittäviä taitoja tulevaisuutta ajatellen ja kokenut sellaisia asioita mitä en varmasti olisi kokenut ilman blogia.

auringon-nousu-kavely

En odottanut kenenkään lukevan tekstejäni aloittaessani. Aloin kirjoittamaan itseäni varten, voidakseni purkaa ajatuksiani ja saadakseni itseni myös osittain pois virtuaalimaailmasta. Onnistuin siinä. Blogi vei koko ajan enemmän aikaani ja uusi maailma pystyi antamaan juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Tekemistä, mahdollisuuden purkaa ajatuksiaan ja tilaisuuden itsensä tutkimiseen. Kirjoitukset ovat rakentaneet minusta pala palalta vahvempaa, parempaa ja rikkaampaa ihmistä (henkisesti). Olen siitä äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Ilokseni olen saanut huomata, että ihmisiä jonkin verran kiinnostaa tarinani ja ajatusmaailmani. En saa paljon kommentteja tai näkyvää huomiota, mutta en tee tätä sitä varten vieläkään. Jos tekisin, en varmasti kirjoittaisi sanaakaan. Se kuitenkin pakahduttaa sydämeni ilosta, kun joku viitsii ääneen kertoa jonkin kohteliaisuuden tai edes ajatuksen — se tuntuu todella hyvältä. Hän käyttää kallista aikaansa minuun, mahtavaa. En koskaan odota saavani kommentteja, mutta kuitenkin salaa aina uskallan toivoa niitä. Vastaan niihin enemmän kuin mielelläni.

auringon-nousu-yksin-2

Olen kuullut useammin kuin kerran siitä, kuinka ”kirjoitustaitojani” kadehditaan. Sitten olen kuullut siitä, kuinka olen kehittynyt kirjoittajana. Niinpä! Olen kehittänyt tätä taitoa tietoisesti. Alussa kirjoitin puhekielellä. En tiennyt pilkkusäännöistä tai yhdyssanoista yhtään mitään. Enkä sano, että tietäisin nytkään, mutta ainakin yritän. Saatoin käyttää jopa kirjoittaessani hymiöitä. Nykyään en halua enää käyttää puhekieltä kauttaaltaan teksteissäni ja hymiöt olen jättänyt pois. Ne eivät vain mielestäni sovi teksteihini (kommenttikenttä on asia erikseen). Niillä on omat tarkoituksensa, mutta tämä on tietoinen valinta.

”Kirjoitustaitoani” kadehditaan lähinnä sen takia, koska osaan kirjoittaessani pukea ajatukseni sanoiksi ja uskallan puhua tunteistani avoimesti. Tunteista puhuminen on osa-alue jota moni suomalainen, varsinkaan miehet eivät jostain syystä osaa tai halua tehdä. Enhän minäkään sitä luonnostaan ole mielelläni tehnyt. Se oli aluksi vain sanoja paperilla niin kuin kerroin. Askel askeleelta keräsin rohkeutta kertoa niistä ääneen ja lopulta tein niin. En kadu sitä yhtään. Olen ainoastaan tyytyväinen siihen ratkaisuun. On paljon helpompi hengittää, kun ei tarvitse pitää itsellään asioita jotka painavat, se on hyvin vapauttavaa. Kokeile, jos et usko. En ole koskaan ollut taitava, enkä ole oppinut mitään ilman vaivannäköä. Oppiminen on pitkä prosessi ja jatkuu aina.

auringon-nousu-yksin-3

Pyrin kehittämään blogin kautta itseäni jatkuvasti kaikilla osa-alueilla. Kirjoittajana sekä oppijana. Verbaalisesti sekä henkisesti. Etsin synonyymeja sanoille, että saisin teksteihin erilaisia vivahteita. Tarkistan internetin syvyyksistä yhdyssanoja ollakseni niistä täysin varma. En ainoastaan kirjoita sanoja paperille, vähät välittämättä siitä miltä ulkoasu näyttää tai löytyykö sieltä kirjoitusvirheitä vai ei. Yritän tehdä parhaani ja silti teen virheitä jatkuvasti — sehän tässä onkin sokeri kakun päällä. En koskaan voi olla tarpeeksi hyvä.

Huomaan kirjoitustyylini takia miettiväni paljon sanavalintoja. En ainoastaan kiinnitä niihin huomiota kirjoittaessani, mutta myös puhuessani. Esimerkkinä voin sanoa vältteleväni sanoja: pitää, täytyy tai pakko. Välttelen myös lauseita: ”En jaksa.”, ”En pysty.” tai ”En kerkeä.” Sanavalinnoilla on oikeasti valtava merkitys loppujen lopuksi. Ainakin henkilökohtaisesti olen sitä mieltä. On syytä kiertää sanat ja lauseet joissa pystyy havaitsemaan negatiivisen sävyn. Positiivisuudella päästään huomattavasti pidemmälle. Harvoja asioita täytyy tehdä ja, jos uskottelet itsellesi ettet pysty tekemään jotain niin todennäköisesti olet täysin oikeassa…

auringon-nousu-yksin-1

Pyydän anteeksi sitä, että blogini kuvat eivät ole aina laadukkaita, eivätkä vedä muille blogeille vertoja. Olen saanut kuulla siitä paljon ja yritän koko ajan kehittää sitä puolta, mutta se on toistaiseksi hankalaa. Vannon sen häiritsevän suuresti myös minua ja luultavasti olen se, jota se häiritsee kaikista eniten. Taistelen vastaan edes sitten tekstillisesti, jos kuvissa en aina pärjää. Pari faktaa valokuvaamisestani (joku saattaa pitää tekosyinä):

  1. En ole koskaan omistanut kunnollista kameraa. Lähes kaikki kuvistani on otettu kännykän kameralla.
  2. Minulla ei ole ketään ystävää lähiympäristössä, joka haluaisi lähteä kuvailemaan jotain blogikuvia. Joten hoidan kaiken itse.

On aika haasteellista tuottaa laadukkaita kuvia yksin ja ilman kameraa. Kyllä, on mahdollista pitää blogia ilman hienoja välineitä. Bloggaaminen ei vaadi rahallista panostamista, jos mielikuvitusta ja ongelmanratkaisukykyä löytyy tarpeeksi.

auringon-nousu-kaide

Loppusanat: Kaksi hienoa, ylä- ja alamäkien täyttämää vuotta takana blogimaailman parissa. Kahden vuoden vuoristoradan aikana olen kokenut, oppinut, kasvanut, itkenyt ja nauranut. Olen avannut ajatusmaailmaani ja kirjoittanut paljon, samalla dokumentoidessani elämääni. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että olen nauttinut tästä matkasta! Kirjaimellisesti elänyt. Sanallinen arkkuni on kokenut vasta pinta raapaisun ja se on aukenemassa. Mielessäni pyörii tuhansia ajatuksia, jotka odottavat toteutusta, oikeaa aikaa ja ulkomuotoaan. Tämä kaikki on vasta alkua.

PS. Mielelläni otan vastaan kysymyksiä tai kirjoitusaiheita. Niitä ei voi koskaan olla liikaa. Jos, esimerkiksi voitettu peliriippuvuuteni kiinnostaa niin pystyn kirjoittamaan aiheesta avoimesti sekä käsittelemään sitä itseni kanssa uudestaan ja uudestaan. Asettele kysymys ja anna tulla!

Muistakaa nauttia.
Kiitos ja anteeksi.