PELIRIIPPUVUUDESTA EROON — VIRTUAALIMAAILMA

Tämä päivitys on raskasta faktaa menneisyydestäni. Ja, vaikka olen pyöritellyt asiaa mielessäni satoja, ellen tuhansia kertoja sekä käsitellyt sen mielestäni hyvin järkevästi, niin sen syvällisempi ajatteleminen nostaa herkästi kyyneleet silmiin. Aiheena on peliriippuvuus.

Olen kirjoittanut aiheesta ensimmäisen kerran huhtikuussa 2015 ja maininnut siitä ohimennen myös myöhemmin. Kirjoitin aiemmin tekstissäni: Mitä blogimaailma on antanut?, että voisin käsitellä aihetta uudelleen, jos sitä minulta pyydetään. Sitä pyydettiin heti. Tässä rehellinen tarinani peliriippuvuudestani…

macbook-yolla

Peliriippuvuuteni.
Muistan lapsuudessani pelanneeni kaikkia pelikonsoleita. Nintendo 64 ja Playstation 1 ovat minulle hyvin tuttuja. Super Mario ja Crash Bandicoot olivat mukavaa ajanvietettä. Pidin heti virtuaalihahmojen tarjoamasta viihteestä ja siitä, kuinka niitä pystyi pelaamaan kaverien kanssa. Sen aikaiset pelit eivät kuitenkaan olleet mitään grafiikalla juhlimista, eikä peleistä pystytty tekniikan puolesta vielä tekemään kovin moniulotteisia. Pelit saivat silloin aikaan vain hetkellisen huuman.

Konsolipelaaminen ei siis tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta sitten tulivat tietokonepelit ja internet. Ensin tietokoneella pelaaminen oli aivan harmitonta, yksinkertaisten pelien pelaamista (liiku nuolinäppäimillä ja ammu hiiren vasemmasta korvasta). Tekniikan kehittyessä pelaaminen siirtyi internetiin. Keksittiin massiivisia verkkopelejä, joita pelasi jopa miljoonia pelaajia ympäri maailmaa. Käytin jo aiemmin suhteellisen paljon aikaa tietokoneen edessä istumiseen, koska ujolle, pienen paikkakunnan kasvatille se oli helppo ja mielenkiintoinen tapa viettää vapaa-aikaa.

Pelit ovat kiinnostaneet minua aina jossain määrin. Kaikista eniten minua kuitenkin viehättivät rooli- ja seikkailupelit, joissa maailma annettiin kirjaimellisesti käsiisi ja pystyit tekemään lähes mitä tahansa. Niissä sinulle ei annettu mitään tiettyä toimintakaavaa — ”Selviydy checkpointilta toiselle ja hypi laatikoiden yli.” Tylsää. Vapaa pelimaailma pystyi luomaan mahtavan vapauden tunteen. Se oli minulle kaikista merkittävin ja hyvin koukuttava tekijä.

shakkilauta

2004 Blizzard Entertainment julkaisi ensimmäisen osan kaikille tutusta World of Warcraftista (WoW), joka on kuukausimaksullinen verkkoroolipeli. Olin tähän aikaan 12-vuotias ja peli löysi jotain kautta tiensä elämääni. Sitten tätä poikaa vietiin ja kovaa. Aloitin pelaamisen heti julkaisun jälkeen. En osannut aluksi englantia, mutta se ei pelikokemusta haitannut. Azerothin maailma veti minut mukaansa äärettömän nopeasti. Seikkailu, omien valintojen merkitys, valta ja itsensä kehittäminen lumosivat mieleni.

Virtuaalimaailma vei koko ajan enemmän aikaani. Aloitin aikaisin aamulla ja pelasin iltamyöhään. Vuorokaudessa pystyi helposti pelaamaan 12 – 15 tuntia. Nukkumaan mennessä mielessä oli vain se, että mitä tehtäviä teen aamulla virtuaalihahmoillani. Olin koukussa. Olin ärtynyt, jos jostain syystä en pystynyt pelaamaan. Koulu tietenkin väistämättä kärsi siinä ohessa, vaikka keskiarvoni yläasteelta päästessä oli 8,5. Tiedä vain mitä se olisi ollut, jos olisin yhtään keskittynyt koulunkäyntiin…

Vaikka en luonteeltani ole erityisen kilpailuhenkinen niin halusin olla tässä pelissä paras. Ja todellakin voin sanoa olleeni hyvä, pelasin erittäin paljon ja ainoa tavoite ole kehittyä pelaajana. Se oli samalla suurta nautintoa, mutta samalla työtä, koska mietin koulupäivät sitä, kuinka voisin kehittyä pelatessani paremmaksi: ”Missä näppäimessä teleportti olisi kaikkein toimivin ja kuinka saisin Critical % optimaalisimmalle tasolle.” Pelasin Suomen Top-3 killoissa (eli käyttäjäryhmissä). He olivat minulle perhe, vaikka en koskaan tuntenut ketään kuin nimimerkiltä. Olin taitava, olin rikas, minulla oli vaikutusvaltaa ja vapautta. Mitä muuta voi toivoa? Ei siis ole mikään ihme, että viihdyin virtuaalimaailmassa paremmin kuin hyvin.

tunnelmavalot

Minua kiusattiin koulussa paljon pelaamisestani: ”Aaro lentelee vain kaikki päivät lentävillä leijonilla.” Tottahan se oli ja valehtelematta olisin siihen aikaan mieluummin lennellyt niillä leijonilla kuin ollut koulussa. Olin virtuaalimaailmassa varmasti monella tapaa parempi kuin niin sanotussa oikeassa elämässä. Mikä on jälkeenpäin mietittynä todella raadollista, mutta se oli todellisuutta.

Vanhemmat eivät tienneet siitä kuinka paljon oikeasti pelasin. Olen aina viihtynyt suljettujen ovien sisäpuolella tekemässä omia juttujani. Joskus piirtelin huomattavasti, luin ja leikin. Pelasin salaa ja pelasin erittäin paljon. Pelasin yöllä muiden nukkuessa, pelasin aamulla ennen kuin muut heräsivät. He eivät olisi voineet mitenkään tehdä asialle mitään. Keinoja on miljoonia kuinka peitellä asioita…

Pelasin World of Warcraftia noin viiden vuoden ajan. Yhteensä pelattuja tunteja on varmasti yli vuoden verran, jos se edes riittää. Sopii taas hetki miettiä, että mitä muuta sillä vuodella ja ajalla olisi voinutkaan tehdä. Se vain on realiteettia. En voi muuttaa menneisyyttä, enkä edes enää tiedä haluaisinko, koska opin kuitenkin niin valtavasti ja nautin todella siitä matkasta. En kadu mitään.

tietokoneet

Miten loppujen lopuksi pääsin peliriippuvuudesta eroon?
Harva riippuvainen kokee riippuvuutensa ongelmaksi. Ei se sitä ollut minullekaan. Pelaaminen oli siihen aikaan paras tapa viettää aikaa. Kerroin piirtäneeni paljon, erityisesti piirsin lihaksikkaita ihmishahmoja. Niitä esiintyi myös virtuaalimaailman joka kolkassa. Ihastuin lihaksikkuuteen siinä määrin, että halusin sellaiset myös kovasti itselleni. Löysin pitkän harkinnan jälkeen itseni kuntosalilta ja innostuin siitä harrastuksesta heti. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta itsenäisyys ja valinnanvapaus houkuttivat minua myös tässä harrastuksessa. Samalla kiinnostuin kamppailulajeista ja aloin harrastamaan potkunyrkkeilyä. Se oli lopun alkua.

Kuntosali ja kamppailulajit alkoivat kulkea käsikädessä, eikä pelaamiselle jäänyt enää niin paljon aikaa, vaikka edelleen pelasin niin paljon kuin pystyin. Itseasiassa liikunta teki minusta entistä paremman pelaajan, refleksini paranivat ja vireystilani kasvoi. Mutta uudet intressit söivät aikaa pelaamiselta, mikä oli kaikin puolin hyvä asia.

shakki-mustat

Halusin kehittää lihaksistoani sekä kamppailutaitojani ja ne ottivat kokoajan enemmän roolia elämässäni. Olin löytänyt uuden intohimon ja elämäntavan, liikunnan. Olin ollut virtuaalimaailman huipulla jo muutaman vuoden. Omistin jokaisen hahmoluokan mitä pelillä oli tarjottavana ja muistin todennäköisesti kaikki Azerothin maanosat ulkoa. Se maailma alkoi vähitellen toistamaan itseään ja tietoisesti tajusin, etten voi saavuttaa sen suhteen enää paljoa. Mutta olin kuitenkin tehnyt sitä niin kauan, että se oli muuttunut tavaksi. Lähes kaikki ystäväni olivat osallisena pelimaailmaa ja sitä kautta hoidin edelleen suuren osan sosialisoitumisestani.

Liikunta kuitenkin toi myös elämääni uusia ihmisiä, jotka eivät liittyneet mitenkään pelaamiseen. Meillä oli aivan eri puheenaiheet ja se oli myös yksi suuri askel pois päin addiktiostani. Sain muuta puhuttavaa. Sain muuta tekemistä.

Pelaamiseni väheni koko ajan ja liikuin enemmän. Maailmankatsomukseni muuttui sen verran, että päätin kokeilla olla ilman WoWia, annoin peliajan kulua loppuun, enkä enää päässyt tunnuksilleni. Huomasin kaipaavani virtuaalimaailmaa lähes joka päivä. Pidin kuitenkin pitkän tauon tästä pelistä (6 kk), mutta sitten taas ostin lisää peliaikaa. Palasin siihen mistä lähdin. Se ei kuitenkaan enää pystynyt tarjoamaan sitä, mitä joskus siltä sain. Samat kaavat sekä samat kuviot toistuivat uudelleen ja uudelleen. Lopetin nopeasti uudestaan. Paluu entiseen oli kuin viimeinen piste tarinalle. Se kirjan sivu oli viimein nähty kunnolla. Muistan sen tarinan hyvin, enkä enää halua olla osallisena siinä.

pelihiiri

WoWin tilalle tuli muita roolipelejä, mutta mikään ei pystynyt enää tarjoamaan samanlaista viehätystä kuin se pystyi. Peli oli tehty niin hyvin, että sen kanssa on hyvin vaikea lähteä kamppailemaan. Ja olen edelleen sitä mieltä, että se on maailman paras peli. Hyvä, että käytin aikani ennemmin sen parissa kuin autopelejä pelaamalla.

Kuntosalin mukana tuli ajatus jakaa omia kokemuksiaan liikunnasta. Päätin perustaa blogin, joka käsittelee terveellisiä elämäntapoja. Se oli lopullinen kuolinisku pelaamiselle. Aikani ei enää riittänyt sellaiseen tavoitteelliseen pelaamiseen kuin olisin halunnut. Halusinhan olla paras, mutta tällä efortilla en siihen pystynyt, koska halusin myös monipuolisesti perehtyä kuntosali- sekä blogimaailmaan. Keskityin niihin ja pelit jäivät kauas taka-alalle. Uudet harrastukset toivat elämääni samat piirteet kuin pelaaminen, mutta nyt olin itse pääosassa, virtuaalihahmon sijasta. Puin omat seikkailuni sanoiksi ja pystyin hallitsemaan blogiani juuri niin kuin halusin. Se toi vapautta, jota pelaamiselta sain.

pelikone

En koskaan ole puhunut ammattilaisella peliriippuvuudestani. En koskaan ole puhunut edes vanhemmilleni tai ystävilleni peliriippuvuudesta. Se on asia, jonka olen käsitellyt yksin itseni kanssa. Asia jonka purin lopulta myös blogini kautta muille ja se tuntui todella hyvältä, kun sain riippuvuuden puettua sanoiksi. Kukaan ei ole koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi, vaikka moni nykyään menneisyydestäni tietää. Menneisyyttäni ei pysty lukemaan kasvoiltani. Menneisyys sattui ja sattuu edelleen, mutta se on käsitelty. Eikä siihen enää ole paluuta. Virtuaalimaailman vankeudesta pois pääseminen oli useita vuosia kestävä prosessi.

Askel parempaan suuntaan alkoi yksinkertaisesti uuden mielenkiinnon kohteen myötä, joka antoi muuta ajateltavaa. Minulla se asia sattui olemaan liikunta, mutta yhtä hyvin se voi olla aivan mikä tahansa muukin. Oli se sitten esimerkiksi joku ihminen tai lukeminen, niin sillä ei ole mitään väliä. Pienet säännölliset ajatukset voivat lopulta muuttaa koko maailmankuvan…

tarpeelliset-valineet

Peliriippuvuus vaikuttaa edelleen tänäkin päivänä
Riippuvuus tuskin ikinä päästää täysin otettaan minusta. En ole yli kahteen vuoteen pelannut mitään konsolipeliä tai tietokonepeliä, mutta silti välillä kaihoisasti muistelen aikoja, kun vielä pelasin. Välillä näen myös unia pelaamisesta. Pelaaminen on minulle tavallaan edelleen houkuttava ajatus ja kiusaus. Haluaisin, mutta en silti kuitenkaan haluaisi.

Puhun mielelläni pelaamisesta, varsinkin niistä peleistä, joita olen pelannut ja joissa olin hyvä. Mutta kerron myös, etten ikinä palaa entiseen, ellen saa vuorokauteen 48 tuntia lisää aikaa. Tai ellen sitten vanhana halua taas löytää sille aikaa.

Minua ei voisi rehellisesti vähempää kiinnostaa konsoleilla jääkiekon tai jalkapallon pelaaminen, en halua tehdä sitä edes huvikseni. En halua viettää aikaani katsoen joidenkin pelaavan FIFAa, se on viimeinen asia jota haluan tehdä.

Huomaan kuitenkin nykyään pystyväni rentoutumaan, jos katson jonkun pelaavan entisiä pelejäni kuten WoWia, en kuitenkaan haluaisi itse hypätä näppäimistön ääreen. Koska, jos pelaisin, sen pitäisi olla tavoitteellista. Ajatus siitä on lähestulkoon vastenmielinen, mutta myös edelleen houkuttava. Olen pelaamiseni pelannut, ainakin toistaiseksi.

Played 478 days 18 hours 55 minutes.

EN OSAA ENÄÄ PYSYÄ PAIKOILLANI

Nykyään en oikein osaa enää olla aloillani. Tarvitsen koko ajan tekemistä ja janoan uusia tuulia elämääni. Kuvittelen tietäväni mistä kyseinen tuntemus on peräisin. Ensimmäiset 18 vuotta elämästäni olen asunut samalla pienellä paikkakunnalla nimeltä Mäntyharju. Siellä asuu noin 6 500 ihmistä ja siellä ihmisellä on hyvä olla, vaikka moni uskaltaa väittää toisin…

kalliolla-yksin-1

Nyt olen 23-vuotias ja olen muuttanut 5 vuoden aikana noin 20 kertaa. Olen asunut Mäntyharjulla, Imatralla, Joensuussa, Jyväskylässä, Tampereella (kahdesti) ja tällä hetkellä asun Savonlinnassa. Muutoista osa on tehty kaupunkien sisällä ja välillä on haettu vauhtia vanhasta asuinpaikasta. Muuttoja on joka tapauksessa takana suhteellisen paljon, lyhyessä ajassa.

Suurin osa ihmisistä ”vihaa” muuttamista ja niin todellakin vihasin minäkin, aikoinaan. Mutta en enää. Muuttaminen tuntuu olevan jo osa minua. Rupean kaipaamaan uudessa kaupungissa helposti seuraavaa muuttoa. Muuttaminen tuo mukanaan hirveän määrän kokemuksia ja tietynlaisen vapauden. Varsinkin, jos muutat kaupunkiin mistä et tunne ketään.

snapback-shot-2

Jatkuva muuttaminen kuitenkin jättää kokemusten lisäksi myös jälkiä. Asuessaan vain puolen vuoden ajan paikoillaan, on vaikea luoda pysyviä ihmissuhteita — ainakin minulle. Taas muutto. Ne vähäisetkin ihmissuhteet jäävät hyvin helposti. Niitä on vaikea pitää hengissä. Pidämme yhteyttä liian vähän. Näemme enää harvoin, jos koskaan.

Tuttuja siellä, kavereita täällä, mutta vain niin harvoja todellisia ystäviä. Se painaa minua aina väistämättä, mutta itsehän kuoppaani kaivan. Välillä mietin kuinka mahtavaa olisi hetki pysyä paikoillaan ja rakentaa suhteita. Rakentaa jotain ympärilleni siellä missä olen. Se ei vain tunnu hyvältä, ei oikealta. Ei ainakaan täällä missä nyt asun, eikä myöskään siellä missä olen aikaisemmin asunut.

kalliolla-yksin-2

En sano nykyistä asuntoani kodiksi, koska se ei tunnu siltä. Tämä on vain tilapäinen tila jossa asun, vaikkakin ihan viihtyisä. En tiedä missä tuntisin olevani kotona, mutta aion vielä löytää sen paikan. En tunne kuuluvani tänne. Paikkani on jossain muualla. En tiedä onko se paikka Suomessa, koska tämä maa alkaa hiljalleen olemaan aika tuttu. Se jää nähtäväksi.

snapback-shot-1

Älä käsitä väärin, sillä olen todella onnellinen juuri tässä missä olen. Onnelliseksi ei tee seinät ympärilläsi vaan se, miten haluat niitä katsoa. Mutta kuitenkin todella kaipaan taas sitä vapauden tunnetta, minkä uusi kaupunki, ihmiset ja ilmapiiri saavat aikaan. En pelkää muutosta, koska sillä on aina niin paljon annettavaa.

Siivet selkään.